Taidekierros Pyhäniemessä ja Pinxinmäellä (Kesänäyttelyt 2017/III-IV)

Akseli Gallen-Kallelan maalaus Palmu.

Pyhäniemen kartanon kesänäyttelyn klassikkotaiteilijana nähdään Akseli Gallen-Kallela (1865–1931), mikä sopii hyvin Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlinnan henkeen. Hänen työnsä ovat suomalaiselle perin tuttuja, joten niitä on hauska peilata mielessään nykytaidetta vasten. Etelä-Suomen Sanomien mukaan näyttelyn kuraattori Riikka Latva-Somppi olikin pohdiskellut, mitä Gallen-Kallelan tuotannosta nousisi esiin, jos hän olisi nykytaiteilija.

Gallenilta on näytteillä muutama Kalevala-työ, alastonmaalauksia sekä Afrikka- ja kuolema-aiheita. Marita Liulian maalaukset hehkuvat samantapaista voimaa kuin klassikkotaiteilijan Afrikka-teokset.

Tiia Matikaisen keramiikkatöistä pidin ensi näkemältä, eli Ars Auttoisissa kolme vuotta sitten. Pyhäniemessä salaperäisten peitettyjen hahmojen lisäksi pihalla oli huvittavasti ällöttäviä Maan matoset -sarjan veistoksia.

Tiia Matikaisen keramiikkaa

Kun oli auto alla, Pyhäniemestä hurautimme kaunista Pulkkilanharjua pitkin Sysmään. Pinxinmäen näyttelyn teemana oli ”Kasvotusten”, ja useissa teoksissa katsoja kohtasi kuvattavan haastavan katseen.  Pidin eniten Kuutti Lavosen töistä – tunnistettavalla tyylillä laaditut teokset eivät yllätä, mutta jaksavat silti miellyttää.

Kuutti Lavonen (Kasvotusten-näyttelyn töitä)

Viiden taiteilijan töistä koostuvat näyttely ei ollut laaja, mutta mielihyvää lisäsi järvinäkymä ravintolan terassilta, missä nautimme mainiot muikkuannokset.

Missä kävinTiia Matikanen, Maan matoset -sarjaa

Pyhäniemen kartano, Rantatie 708, Hollola. Kesänäyttely avoinna 11.8.2017 saakka. Puistokonsertti 3.8.2017.

Pinxinmäen kesänäyttely 2017, Suopellontie 644, Sysmä. Avoinna 13.8.2017 saakka.

 

 

 

Mainokset

Katoavaisuuden tunnelmia Taarastissa (Kesänäyttelyt 2017/II)

Nastolassa, nykyisin siis itäisessä Lahdessa, sijaitseva Taarasti oli minulle uusi tuttavuus, mutta palaan varmasti, sillä pidin sekä miljööstä että Berliini – Nastola -näyttelystä kovasti. Näyttely ei tunnu liian suurelta, joten teoksia jaksaa tutkailla rauhassa, tarkasti.

Useissa töissä korostuu elämän hauraus ja kaiken katoavaisuus; esimerkiksi Paula Doepfner yhdistää särkyvää lasia ja hentoja prässättyjä kukkia. Pidin erityisesti japanilaisen Leiko Ikemuran pehmeistä valokuvista, joissa maljakon kukat ovat juuri alkaneet lakastua. Myös Ikemuran keramiikkatyöt huokuvat suloista alakuloa.

Kirsi Mikkolan energiset maalaukset puolestaan tuntuvat imaisevan katsojan sisäänsä. Tarkempi tutustuminen teoksiin kertoo, että taiteilija maalaa akryyliväreillä papereita, leikkaa ne suikaleiksi ja sommittelee silpuista (abstraktin) kuvan.

Näyttelyn yhdeksää taiteilijaa yhdistää se, että he työskentelevät tätä nykyä Berliinissä, missä jo vuosikymmeniä ovat kohdanneet erilaiset luovan työn tekijät kaikkialta maailmasta. Kaupunki on edelleen yksi nykytaiteen keskuksista.

Taarasti puolestaan on maaseudun sydämessä Nastolassa. Keitä näyttelyn kävijät mahtavat olla, tulevatko he suurista kaupungeista ja poikkeavat lomamatkallaan näyttelyssä? Vai hurauttavatko lähiseudun asukkaat pihaan joutopäivänsä ratoksi? Vuonna 1990 aloittanut taidekeskus tunnetaan tosin myös vuosittaisesta NRF-rautalankafestivaalistaan, ja Taarastissa on järjestetty näyttelyiden lisäksi konsertteja, kesäteatteriesityksiä ja hääjuhlia. Tänä vuonna myös Etelä-Suomen Sanomien Aukusti-palkinto luovutettiin Taarastille.

Taidehallin lisäksi Taarastin puistoon on koottu HÄH-veistospolku, jonka varrella nähdään kymmenen taiteilijan teokset. Niiden käsitetaiteelliset ideat ja muodot eivät itselleni oikein avautuneet lukuun ottamatta Inka Niemisen Cumulusta, jota aluksi ei tahdo edes hoksata koivusta.

Missä kävin

Taidekeskus Taarasti, Taarastintie 6, Nastola (Lahti), avoinna 13.8.2017 saakka. Instagramista löytyy hienoja kuvia näyttelystä tunnisteilla #taarastinkesanäyttely , #taarasti

 

Hienot hyvästit Villa Roosalle (Kesänäyttelyt 2017/I)

Kesänäyttelyt antavat elämyksiä tänäkin vuonna. Helsingin Sanomat esitteli 8.7.2017 seitsemän näyttelyä, joista itsekin olen ehtinyt bongata jo viisi. Valtalehden lyhyet arviot osuivat pitkälti yksiin omien mietteitteni kanssa, mutta poimin näyttelyistä blogikirjoituksiin muutamia henkilökohtaisia tuntemuksia.

Orimattilassa sijaitseva Villa Roosa on saanut vuosi vuodelta enemmän huomiota mediassa. Syynä ovat sekä upeat näyttelyt että ammattimainen viestintä: nettisivuilla on kaikki olennainen informaatio niin vanhan huopatossutehtaan historiasta ja sijainnista kuin näyttelyistä yhteystietoineen. Villa Roosan tapahtumista kerrotaan myös sosiaalisessa mediassa ahkerasti. Moni Suomen hienoista kesänäyttelyistä jää mahdollisilta kävijöiltä huomaamatta vain siksi, ettei sitä mainosteta kunnolla missään.

Villa Roosan viimeisen näyttelyn teemana on Maailma on toinen. Teoksissa heijastuvat sekä ihmisen kaipuu muutokseen – johonkin tätä hetkeä parempaan – että ajan vääjäämätön kulku ja jäljelle jäävät muistikuvat. Teokset hämmästyttävät, jälleen kerran, teknisellä taitavuudellaan ja näkemyksellään.

Ullakolla on vanhoja pulpetteja, jotka synnyttivät minussa proustilaisen elämyksen. Kuluneen pulpetin tuntu käden alla sekä mustepullolle ja kynille tarkoitetut kolot humauttivat kehon läpi muiston kaunokirjoituksen harjoittelusta, mustekynän ja imupaperin tuoksusta. Salla Vapaavuoren installaatioon sisältyvät tekstikatkelmat koulukokemuksista osoittavat, että vuosikymmenestä toiseen koulunkäynnistä jää yhdelle hupaisia, toiselle tuskallisia muistoja, joihin vaikuttavat sekä opettajat että oppilaan oma elämäntilanne ja luonne.

Ullakolle vievän portaikon seinillä on askeettisista postikorteista koostuva novelli Postia Topoksesta. Käsittämättömän lakonisesti Olli Jalonen on pystynyt loihtimaan hulvattoman tarinan kahden ihmisen kohtaamisesta ja heidän kommunikaationsa kohtaamattomuudesta.

Jouko Korkeasaaren installaation hahmot ovat vääntyneet kummallisiin asentoihin. Teoksen nimi, Mystical Rapture, viittaa ehkä hurmostilaan, jonka sokaisemat näkevät heitä ympäröivästä todellisuudesta saman verran kuin jos heillä olisi sangot päässään.

Peppi Reenkolan kuvaa teoksessaan Superme videon, kehonkartoituksen ja päiväkirjamaisen selostuksen avulla pyrkimystään muuttaa itsensä oikeanlaiseksi eli löytää fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi tavoitteellisella ravinto- ja kunto-ohjelmalla. On yhtaikaa helpotus ja pettymys, että tässä nykyisin melkein kansalaisvelvollisuudeksi nostetussa touhussa ei loppujen lopuksi ole mitään järkeä.

Ulkorakennuksessa, Kino Käkelässä, on lisättyä todellisuutta hyödyntävä näyttely. Tällä kertaa käytössäni oli Android-puhelin, jolla sovelluksen lataaminen onnistuu. (Windows-puhelimille tällaisia elämyksiä valitettavan harvoin viitsitään tehdä, vaikka Suomessa vielä aika moni käyttää Lumia-kännykkää). Pokemonien metsästäjille ja digifriikeille on tuttua katsella ympäristöä laitteensa kameran läpi ja nähdä siinä sovelluksen tuottamia kuvia. Metaria-ryhmän Wunderkammerin idea on kiva, mutta toteutus pelikorttiasetelmineen ja menneisyyden haamuineen ei meikäläiseen oikein kolahtanut.

Pihalla nautimme taas kahvilan kakkupalat, jotka ovat omassa lajissaan taidetta nekin. Mahtaako Eerika Malkki tuottaa näitä ihastuttavia leipomuksia vielä Purnussa, jonne Villa Roosaa 10 vuotta pyörittänyt kuraattoripariskunta lähtee syksyllä.

Villa Roosa, vanha huopatossutehdas (kuva: Villa Roosa)

Missä kävin

Villa Roosa, Käkelänraitti 4, Orimattila. Maailma on toinen -näyttely on avoinna 13.8.2017 saakka.

Diktaattori murhaa unen

”Oi uni, jumalten lahja, punatulkku, puhdassiipi,tule luokse tarvittaissa…”, runoili Eino Leino. Nukkuminen on fyysisistä toiminnoista ehkä nautinnollisinta; keho lepää, mieli puhdistuu, ja samalla saa katsella vauhdikkaita kuvatarinoita. Univajeesta kärsivä jopa sairastuu helpommin, ja jos unettomuus johtuu ahdistuksesta ja pelosta, mieli alkaa ratkeilla.

Väkivaltaisessa diktatuurissa pelosta tulee olennainen osa arkea, eikä nukkuminen enää virkistä, koska lepo on epätäydellistä. Milloin tahansa pommi tai luoti voi iskeä, oveen koputtaja hakea asukkaan kuulusteluun, koti voidaan viedä, perhe hajottaa. Tätä kuvaa hyytävästi näyttämökirjallisuuden suurklassikko Macbeth, jossa kansa ja varsinkin kruununanastajan todelliset ja kuvitellut viholliset omaisineen ovat jatkuvan uhan alla. Shakespeare sijoittaa juopuneen vartijan viimeiseen parahdukseen pätevän ennustuksen:

Kansallisteatterin Macbeth ja hänen Ladynsä Antti Luusuaniemi ja Katariina Kaitue (Kuva Kansallisteatteri, Mitro Härkönen)

”Macbeth murhaa unen! Viattoman unen,
unen, joka paikkaa huolten repaleisen silkin,
unen, johon elämämme päättyy joka ilta,
unen, työstä uupuneiden kylvyn,
suuren luonnon maistuvimman ruokalajin,
elämän juhlan parhaan ravitsijan.”
(Shakespeare, Suom. Matti Rossi. 2004)

Koska näytelmä kuvaa vallanhimoa, sen tarina pätee aina ja kaikkialla. Demokratian parhaita puolia on se, että kenelläkään ei ole mahdollisuutta hankkia absoluuttista valtaa, jolloin tässä järjestelmässä kukaan ei liioin käytä äärimmäisiä keinoja sellaisen saavuttamiseksi. Käytettävät kepulikonstit ja lehmänkaupat suhteutetaan saavutettavaan hyötyyn eli määräaikaiseen ja rajattuun valtaan. Mutta tarinan ydin on sama jokaisessa yhteiskunnassa: valta himottaa, ja sen saamiseksi turvaudutaan likaisinkiin keinoihin.

Timo Hietalan abstrakti musiikki täydentää hienosti esitystä. Kuvassa Joakim ”Jusu” Berghäll. (Kuva: Kansallisteatteri/Mitro Härkönen)

Kansallisteatterin esityksessä 2017 itse tarina puhuttelee taas kerran, ja ohjaus luottaa siihen – esitys ei kerro 1000-luvun Skotlannista eikä nykypäivän Suomesta, vaan niistä molemmista.

Katariina Kaitue ja Antti Luusuanniemi ilmentävät erinomaisesti sitä mielen häikäistymistä, joka viriää mahdollisuudesta päästä vallan huipulle vääryydellä. Kun toinen epäröi, toinen on jo taas valmis raivaamaan esteet väkivalloin. Pariskunnan yhteisymmärrykseen liittyy seksuaalinen intohimo, joka tässä toteutuksessa on sekin enemmän peliä kuin lämmintä kiintymystä.

Shakespearen näytelmässä unettomuus kalvaa myös murhaajia voimistaen heidän syyllisyydentuntoaan ja vainoharhojaan, mikä johtaa entistä raaempaan väkivaltaan. Tämä lienee tavallista myös reaalimaailman itsevaltiaissa.

Kansallisteatterin esitys siis herättää ajatuksia ja antaa täysipainoisen teatterielämyksen. Toivottavasti esityksiä saadaan vielä syksylläkin, vaikka julkaisussa ohjelmistossa viimeiseksi esitykseksi on merkitty 16.5.2017.

Missä kävin
Suomen kansallisteatteri Macbeth, 8.4.2017. Shakespeare, ohjaus Janne Reinikainen. Viimeinen esitys 16.5.2017.

Musiikki luo yhteyden tuonpuoleiseen

Kansallisoopperassa on huhtikuussa 2017 koettu mystisiä hetkiä, kun Kaija Saariahon oopperassa Only the Sound Remains tämä maailma ja toisilmainen ovat kohdanneet. Kamariooppera koostuu kahdesta tarinasta, jotka perustuvat runoilija Ezra Poundin (1885–1972) englanninnoksiin japanilaisista Nô-näytelmistä.

Kantaesitys nähtiin Amsterdamissa 15.3.2016, ja YouTubessa julkaistusta (hollanninkielisestä) trailerista saa hieman käsitystä oopperan tunnelmasta.

Nô on minimalistista teatteria, jossa askel voi merkitä juoksemista ja hihan heilautus suurta intohimoa. Oopperassa ohjaus oli astetta eloisampaa, mutta henkilöiden (niukkaa) liikkumista merkittävämpää olikin valojen ja varjojen luoma salaperäinen tunnelma. Saapuiko Tsunemasan henki todella, kun pappi kutsui häntä toimittaessaan iltarukoushetkensä musiikilla, vainajan luutulla? Välillä kontratenorin laulu kuului vain varjoista, mutta pappi kuitenkin näki Tsunemasan, koki jopa fyysisen yhteyden ja seksuaalisen himon, kunnes henki poistui pimeyteen.

Väliajan jälkeen näyttämöllä vieraili olento, joka oli unohtanut höyhenviittansa puun oksalle. Tontut, keijut, maahiset ja haltiat voivat joskus näyttäytyä ihmisille vahingossa, ja ilmeisesti myös heiltä unohtunut vaate voi näkyä ihmissilmälle, koska kalastaja poimii viitan oksalta. Tämän keijun tai enkelolennon voima on sidoksissa viittaan, eikä hän voi tanssia kalastajalle palkkioksi ennen kuin saa höyhenensä takaisin. Kalastaja epäilee, että saatuaan pukunsa keiju vain häpyisi maksamatta, mutta tämän vastaus saa ihmisen häpeämään epäilyään: petos kuuluu vain kuolevaisten maailmaan.

Orkesteri on pieni, kuoro koostuu neljästä laulajasta ja näyttämöllä nähdään vain kaksi laulajaa ja yksi tanssija. Elektroniikka tuo musiikkiin lisää mystistä tunnelmaa, kun hetkittäin laulu ja kanteleen helinä täyttävät koko tilan. Saariaho kertoo Kansallisoopperan verkkosivulla Only the Sound Remains -oopperan synnystä ja musiikin elektronisista elementeistä.

Myös säveltäjä itse vaikutti tyytyväiseltä katsoessaan esitystä ja noustessaan näyttämölle loppukiitoksiin.

Oopperoiden kuuluu minusta itkettää: suuret tunteet ja vaikuttava musiikki pakahduttavine esityksineen koskettavat sielua ja herättävät hetkeksi jonkin jo unohtuneen tunnemuiston. Samoista syistä myös Only the Sound Remains kuristi kurkkua. Se oli täydellinen kulttuurielämys.


Missä kävin
Suomen kansallisooppera, Only the Sound Remains, 22.4.2017. Säveltäjä Kaija Saariaho, ohjaus Peter Sellars. Lauluroolit bassobaritoni Davone Tines ja kontratenori Anthony Roth Costanzo, tanssija ja koreografi Nora Kimball-Mentzos. Alankomaiden oopperan, Pariisin oopperan, Canadian Opera Companyn, Madridin Teatro Realin ja Suomen kansallisoopperan yhteistuotanto.
Viimeiset esitykset Suomessa ovat 27.4. ja 29.4.2017.

Nilsiässä tehdään komeaa teatteria

Seitsemän Lumikkia. Liisamaija Laaksosen 30 vuoden takainen näytelmä naistentautien osastolta pätee tänä päivänä edelleen.

Nilsiän Mantulla puolet katsojista oli keski-ikäisiä naisia, joiden on helppo samastua näytelmän tilanteisiin. Jollakin ollut myoomia tai endometrioosi, toisella ehkä munasarjasyöpä. Useimmilla on takana  raskauksia, keskenmenoja, iloa lasten kasvamisesta, monella myös lohduttomuutta lasten tai puolison menettämisestä tai lapsettomuudesta. Yleisön toinen puoli, miehet, pääsee näytelmän kautta kurkistamaan naisen elämän niihin puoliin, joita he eivät arjessa kohtaa.

Antti Heikkinen 24.2.2017 Mantulla

Antti Heikkinen on viime vuosina tullut tunnetuksi kirjailijana, mutta hänellä on pitkä historia NIlsiän Harrastajateatterissa.

Mutta hienoinkaan teksti ei elä näyttämöllä ilman sisäistettyä tulkintaa. Kirjailija ja teatterimies Antti Heikkinen on yhdessä Pekka Räsäsen kanssa ohjannut Lumikit Nilsiän Harrastajateatteriin, joka on ennenkin yltänyt mainioihin esityksiin. Naiset puhuvat Laaksosen tekstiä luontevasti kukin tavallaan. Mieleen jäi erityisesti suulas Maire Birgitta Jortikka, joka suoltaa Hanna Liiran esittämänä leveää Pohjois-Savon murretta loputtomana virtana.

Keskeistä näyttämöllä ei kuitenkaan ole puhetapa vaan naisen elämä. Meillä kaikilla on mielen ja kehon kipukohtia, salaisuuksia, joita voidaan yllättäen raottaa ventovieraille sisarellisissa kohtaamissa. Sairaalan potilashuoneessa naiset puhuvat myös seksistä nuorena ja nyt, rakastumisen mahdollisuudesta myös keski-ikäisenä. Juuri kyky jakaa asioita (jota some-jakaminen täydentää), kyky saada ja antaa myötätuntoa kantaa naisia yli vaikeiden aikojen.

Sairaalarakennuksen sisälle astuessaan ihminen siirtyy toiseen maailmaan, jossa tavanomaiset lainalaisuudet tuntuvat katoavan. Potilaan päivää rytmittävät ruokailut, WC-käynnit ja peseytyminen. Viikon rytmiä rikkovat tutkimukset ja toimenpiteet. Vaihtelua tuovat myös uudet potilastoverit ja vierailijat. Sairaalassa on omat hajunsa, äänensä ja värinsä tai oikeastaan värien puute. Lisäksi kuolema on läsnä väkevämmin kuin arkielämässä. Myös vierailija imaistaan tähän toiseen, ehkä pelottavaan ulottuvuuteen.

Lavastukseksi riittivät sairaalasängyt, ja pari verhoa..

Lavastukseksi riittivät sairaalasängyt, ja pari verhoa..

Jokainen sairaalassa öitä viettänyt ymmärtää, miksi yön äänet ahdistavat nuorta Siskoa, jota Iida Pirskanen tulkitsee koskettavasti. Häneltä on kasvainten takia poistettu ”kaikki”, siis ainakin kohtu. Runsaslapsista perhe-elämää toivonut poikaystävä on purkanut kihlauksen. Jossakin nuorisoelokuvassa aikoinaan todettiin, että erona aikuisen ja nuoren pettymyksen ja ahdistuksen tunteissa on vain se, että aikuinen tietää niiden jossain vaiheessa helpottavan. Osaston vanhemmat naiset suhtautuvatkin Siskon aggressiivisuuteen ymmärtävästi.

Kun näyttämöllä on useita henkilöitä, ohjaajan on keksittävä mielekästä tekemistä myös keskipisteen ulkopuolelle jääville. Lumikeissa on onnistuttu luomaan hienoja yksityiskohtia. Sellaisia kuin Mairen äidillinen ele, kun hän oikaisee Siskon huppua kuin ohimennen, ja äitinsä vastikään menettäneen Siskon hyväksyntä tälle kosketukselle.

Elämän ihme liikuttaa myös aina. Sairaanhoitajan pyöreä vatsa houkuttaa silittämään, kuuntelemaan tulevaa vauvaa, ja se herättää Lumikeissa uskoa elämään. Myös viittäkymppiä käyvän Saimin yllätysraskaus ja pelko sen päättymisestä huonosti hellyttää heitä. Kaiken tämän nilsiäläiset naisnäyttelijät tulkitsevat vangitsevasti.

lumikit_kiitokset_nilsia_20170224

”Rautaisia akkoja”, totesi toinen ohjaajista, Antti Heikkinen noustessaan kollegansa Pekka Räsäsen kanssa näyttelijöiden viereen kumartamaan yleisölle. Olen samaa mieltä, täyttä terästä. Varatkaahan lippunne: viimeinen esitys on 26.3.2017.

Missä kävin

Lumikit – Kohtauksia naisen elämästä (Liisamaija Laaksonen), Nilsiän Harrastajateatteri Mantulla 24.2.2017. Ohjaus Antti Heikkinen ja Pekka Räsänen.

MusiikkiVirtaa taidemuseossa

Taas piti tehdä kulttuurimatka Tampereelle. Sara Hildénin taidemuseossa avautui 11.2.2017 Jarmo Mäkilän retrospektiivinen näyttely, joka yksin ei ehkä meikäläistä olisi saanut reissuun, mutta ensimmäisen näyttelypäivän lopussa tarjottiin Virta-yhtyeen konsertti. Omalaatuinen musiikki täydensi omalaatuisen näyttelyn tunnelmaa.

Taiteilija Jarmo Mäkilä (vas.) järjesteli Hylätyt-teostaan Sara Hildénin museon henkilökunnan kanssa edellisen näyttelyn päättyessä 19.1.2017.

Taiteilija Jarmo Mäkilä (vas.) järjesteli Hylätyt-teostaan Sara Hildénin museon henkilökunnan kanssa edellisen näyttelyn päättyessä 19.1.2017.

Mäkilää on luonnehdittu jopa Suomen merkittävimmäksi postmodernistitaiteilijaksi. En ole koskaan oikein saanut kiinni siitä, mitä ”postmoderni” tarkoittaa, paitsi että siihen voi sisältyä melkein mitä vain. Ja Sara Hildénillä totisesti nähdään erilaisia teoksia,  kaikki taidokkaita ja vaikuttavia.

jmakila_hirveksimuuttunutpoikaEnnen visiittiä kuulin Mäkilän kertovan radiossa (yle, Kultakuume 10.2.2017), että häntä edelleen innostaa öljyvärimaalaus, jota hän on aina tehnyt, mutta myös perinteinen veistos. Kävijä kohtaakin heti museoon tullessaan lähes 70 teippailtua pahvilaatikkoa, joista katsoo apean näköisiä lapsia. ”Hylätyt” -teoksesta puhuessaan taiteilija nostaa esiin aikamme kansainvaellukset ja lasten siirtelemisen paikasta toiseen. Teoksesta tuntuukin huokuvan Mäkilän mainitsema juurettomuus ja hylätyksi tulemisen pelko.

Maalauksissa apeita pikkupoikia on lisää. He istuvat tukahduttavassa luokkahuoneessa, kun ulkona värähtelee raikas kesäpäivä. He pelailevat ahdistuneesti suuressa jumppasalissa, jonne tulee valoa korkealle katonrajaan rakennetuista ikkunoista. He leikkivät metsässä kalmanhajuisia rituaalileikkejään.

Pikkuruisia poikia näkyy myös miesmaalauksissa. He ovat lähes huomaamattomina jossain nurkassa, kuin kuvastaen aikuisen sisälle jäänyttä lasta ja lapsen surua, joka läpäisee myös miehen elämän.

Radiohaastattelussa Mäkilä sanoikin, että hänen kuvansa eivät esitä sitä, mitä ne näyttävät olevan, vaan kuvien takana on se todellisuus, jonka ihminen hahmottaa. Maailman muuttuminen, esimerkiksi sosiaalisen median tulo osaksi elämää, muuttaa myös käsitystämme todellisuudesta.

”Ihmettelen, miten olen niitä saanut aikaiseksi”, sanoi Mäkilä radiohaastattelussa omista punkkarikauden teoksistaan.

”Ihmettelen, miten olen niitä saanut aikaiseksi”, sanoi Mäkilä radiohaastattelussa omista punkkarikauden teoksistaan.

Kellon lähetessä iltakuutta museon soljui nuorta väkeä. He saapuivat Virta-yhtyeen audiovisuaalisen konserttiin, mutta toivottavasti moni ehti edes vilkaista myös Mäkilän töitä. Musiikki jatkoi luontevasti näyttelyä, eli sekin ilmensi – ainakin minun – sisäistä todellisuutta. Konsertin kiihkeästi kiitävät kuvat vaihtuivat välillä seesteisiin, kirkkaisiin väripintoihin, ja Antti Hevosmaan trumpetti piirteli unenomaisia sävelviivoja ilmaan.

Musiikkia on vaikea luonnehtia. Trio yhdistelee elektronisen musiikin äänimaailmoja jazziin. Kappaleet ovat yhtäaikaa sekä pakahduttavan tunteellisia ja melodisia että viileitä ja etäisiä. Pidin niistä heti, kun kuulin Virtaa ensimmäistä kertaa, luultavasti jossain radio-ohjelmassa.virtaband_20170211
Mäkilän näyttelyä on ansiokkaasti arvioitu monissa lehdissä, ja Virtaa ja sen tuoretta Hurmos-levyä ovat niinikään käsitelleet monet musiikkijulkaisut ja blogistit, muun muassa Jazz-possu.

Minulla ei ole kirjoituksiin muuta lisättävää kuin: käykää katsomassa Mäkilän näyttely, kuunnelkaa Virtaa! Yhtyeen audiovisuaalisen kiertueen päätöskonsertti järjestetään Tavastialla 23.2.2017.

Missä kävin

Sara Hildénin taidemuseo (Särkänniemi, Tampere), Jarmo Mäkilän retrospektiivinen näyttely ja Virta-yhtyeen konsertti 11.2.2017. Jarmo Mäkilän maalauksia ja installatioita 28.5.2017 saakka