Anna anteeksi eno, että katosin…

Vanja-eno ja hänen sukulaisensa elävät, vaikka heidän luojansa, Anton Pavlovitš Tšehov kuoli jo 110 vuotta sitten. Autioituva maaseutu, luonnon tuhoaminen, sivistyksen sulaminen juopotteluun ja kyynisyyteen – kirjailijan teemat polttavat meitä vähintään yhtä paljon kuin 1900-luvun alun katsojia. Näytelmän nimi osoittaa kohti Vanjaa ja hänen sisarentytärtään Sonjaa, mutta teksti antaa mahdollisuuksia nostaa esityksen keskelle myös muita henkilöitä.

Tänä syksynä Helsingissä katsoja voi itkeä Vanjan, Jelenan ja omaa hukkaan menevää elämää kahdessakin teatterissa. Niitä katsoessani muistin myös kaksi aiempaa, väkevää tulkintaa.

Kaupunginteatterissa Santeri Kinnunen lihallistaa 47-vuotiaan miehen elämäntuskan ja keski-iän kriisin. Rakastuminen langon nuoreen vaimoon avaa hänen silmänsä, ja todellisuus iskee päin kasvoja. Hän näkee äkkiä sisarvainajansa palvotun professorimiehen akateemisen höpinän läpi, ja 25 vuoden hellittämätön työnteko tämän hyväksi osoittautuu järjettömäksi. Samalta tuntunee pitkän työuran tehneestä, kun työnantaja ilmoittaa irtisanomisesta.

Martti Suosalo hänen lääkäriystävänään tuo oman epätoivonsa esiin huvittuneella kyynisyydellä, ja Esko Salmisen professori valittaa kihtiään siihen malliin, että minun teki käydä läimäyttämässä häntä, vaikka kipu herättää myös myötätuntoa. Esityksen naisissa ei oikein ole kipinää, enkä ihan heti usko, että Astrov ihastuisi tähän Jelenaan.

Kansallisteatteri

Kansallisteatterin esitys vaikutti kokonaisuutena enemmän kuin yksittäisillä henkilötulkinnoilla. Suomennos on nykypäivän puhekieltä, mutta se toimii yllättävän hyvin. Seela Sella vanhana palvelijana ja Seppo Pääkkönen Vohvelina kannattelivat osaltaan esitystä toisin kuin naapuriteatterin kollegat. Vanja-eno voin varmasti kuvata myös nuhjaisena maalaishumanistina, mutta Kristo Salmisen tulkinta tuntui aavistuksen ulkokohtaiselta.

Kun ohjaaja ei ollut antanut professorille ja Vanjan äidille ylimääräistä tilaa, pääosaan nousivat nuoret naiset ja Astrov (uskottava Eero Aho), jonka kautta molemmat joutuvat peilaamaan omaa identiteettiään. Emmi Parviainen osoitti liikuttavasti, miten lapsellinen Sonja on naiseutensa, seksuaalisuutensa ja ensirakkautensa hämmennyksessä. Tilanpidossa Sonja on järkevä aikuinen, mutta hänellä ei ole ollut äitiä eikä sisaria jakamassa tyttöyshuolia ja neuvomassa eteenpäin. Krista Kosonen puolestaan on ankarin näkemäni Jelena. Hänen nuoruutensa, mahdollinen ura pianistina ja mahdollisuus tasa-arvoiseen rakkauteen ovat menneet, eikä hän uskottele itselleenkään muuta. Hän tunnistaa tunteensa, mutta ei anna intohimoille yliotetta. Upea tulkinta.

Paavo Westerbergin ohjauksesta tuli hetkittäin mieleen Venäjän näyttämötaiteen suuri uudistaja, vastikään edesmennyt Juri Ljubimov, jonka tyylisesti ihmiset ravaavat pitkin isoa taloa, mutta eivät kohtaa toisiaan.

Rakastuneen Sonjan fantasiakohtaus koskettaa katsojien omia kipeänsuloisia muistoja nuoruuden toivottomista ihastuksista. (Kuva: Kansallisteatteri )

Menneistä Vanja-enon tulkinnoista mieleeni on jäänyt eräs vierailu, jonka yksityiskohtia en ole pystynyt tarkistamaan. Luullakseni kyse oli latvialaisen Jaunais Rīgas Teātrisin vierailu Helsingissä joskus 1990-luvulla. Kaupunkilaiset erottuivat maatilan väestä kaikin tavoin, mitä kuilua osaltaan kuvastivat Jelenan vaatteisiin kiinnitetyt pikkuruiset hajuvesipullot. Jos joku muistaa ja tietää, mistä esityksestä on kyse, pyydän kirjoittamaan kommentin tai lähettämään sähköpostia.

Klassikot ovat klassikoita siksi, että niiden sanoma ja tarina on ajaton, siksi tapahtumien siirtäminen nykypäivään on usein väkinäistä. Ei kuitenkaan aina: Vanja-eno sukulaisineen solahti Pohjois-Karjalan autioituvaan maaseutuun vaivatta vuonna 2002. Tampereen Työväen Teatteriin ohjaamassaan esityksessä Reko Lundan painotti alueiden eriarvoistumista. Vohveli soitteli kitaraa ja lauloi Tuomari Nurmion Punaista Planeettaa: ”Anna anteeksi eno, että katosin sanomatta sanaakaan. En tahtonut navetan piikaa syliini kikattamaan, en sietänyt silakan hajua ja koirien haukuntaa, en jaksanut lypsää lehmää viideltä aamulla…”

Mikäpä kuvaisi osuvammin näytelmän henkilöiden toivottomuutta? Vain vanha Marina ja nuori Sonja näkevät tulevaisuudessa iloa ja valoa, maallisen elämän jälkeen. Usko lohduttaa, kun elämässä näkyy vain työtä, loputonta arkea.

—-
Missä kävin:

Anton Tšehov: Vanja-eno

Helsingin Kaupunginteatteri, ”Tuhlatun elämän klassikko” ohjaus Támas Ascher.
Rooleissa: Vanja – Santeri Kinnunen, Astrov – Martti Suosalo, Jelena – Anna-Maija Tuokko, Sonja – Iida Kuningas, Professori – Esko Salminen (Suomennos Teemu Kaskinen)

Suomen Kansallisteatteri
, Ohjaus Paavo Westerberg
Rooleissa: Vanja – Kristo Salminen, Astrov – Eero Aho, Jelena – Krista Kosonen, Sonja – Emmi Parviainen, Professori – Heikki Nousiainen (suomennos Paavo Westerberg ja Eva Buchwald)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s