Teatterikesässä nautittiin auringonpaisteesta

”Letkeetä”. Yhdyn ystäväni luonnehdintaan tämänvuotisesta Tampereen teatterikesästä. Tietysti moni esitys jäi näkemättä, mutta yksikään niistä, joissa kävin, ei jättänyt sellaista unohtumatonta muistijälkeä kuin jotkut aiempien festivaalien vierailut.

Ehkä kaikkein eniten sykähdytti lämpö. Viileän alkukesän jälkeen oli suloista katsella ulkoilmaesityksiä ja istuskella Tampereen terasseilla, joilla saa viipyä yömyöhälle toisin kuin tiukkapipoisessa Helsingissä.

Tampere Chamber chillaili Sibeliuksen pienten teosten kera Tapahtumien yönä Väinö Linnan aukiolla.

Tampere Chamber chillaili viehättävästi Sibeliuksen pienten teosten kera Tapahtumien yönä Väinö Linnan aukiolla.

Kansainvälisiä esityksiä osui tällä kertaa lukujärjestykseeni vain pari. Ruotsalaisten Vanja-enoa en ehtinyt nähdä, mutta kokenut katsojakollega oli ollut pikemminkin pitkästynyt kuin haltioissaan, joten en jää suremaan menetystä.

Amsterdamissa vuonna 1988 kuolleen amerikkalaistrumpetistin Chet Bakerin elämään perustuva Bebop Story ei oikein ollut stoori sen paremmin bebopista kuin Bakeristäkään, vaan irrallisia tarinan palasia, joiden merkitys ei aina auennut edes jazzia hyvin tuntevalle. Rasismia koskeva monologipätkä ei tuntunut kuuluvan esitykseen ollenkaan; ehkä se liittyikin enemmän Hollantiin, mistä esittäjät saapuivat.

Välillä Lars Dobermann -ryhmän kaikki neljä muusikko-näyttelijää ilmeisesti kuvastivat osia Bakerin erikoisesta persoonasta ja hänen huumeiden kyllästämästä elämästään. Näyttämön hörhöisissä tunnelmissa Baker näyttää kiintyneeltä koiraan, mutta luin jostain, että Euroopan-kiertueella hän otti vähäksi aikaa mukaan kulkukoiran, mutta jätti sen, kun matka jatkui. Naisia hän kohteli ilmeisesti samalla tavoin, huonomminkin.

Trumpetistin tarinaa ei viety eteenpäin näytellen, vaan Baker-näyttelijän pienessä tilityksessä, mikä oli hiukan pitkäveteistä, mutta onneksi esitys ei jäänyt mihinkään junnaamaan. Arvostan nuorten näyttelijä-muusikoiden rohkeutta soittaa ja laulaa Bakerin tunnettuja kappaleita, jotka he olivat sovittaneet omaan ilmaisuunsa sopivaksi – Chet Bakerin hyväilevää soundia olisikin mahdoton tavoittaa.

EdwinLongbottom

Irlannista oli saapunut meitä viihdyttämään Edwin Longbottom (aka Simon Llewellyn), joka jonglöörasi taitavasti erilaisilla välineillään Tullikamarin- ja Pakkahuoneen aukioilla.

Circus Ruska Festivalin tuominen Tampereelle yhtaikaa Teatterikesän kanssa toi varmasti molemmille uusia katsojia. Tuttavani raportoi innostuneena Mad in Finland -neitosten temppuiluista nuoralla ja vipulaudalla, ja piti esitystä yhtenä parhaista koko Teatterikesä-viikon annista. Itse lumouduin kotimaisen Motosikai-esityksen akrobatiasta, johon sisältyi muun muassa housujen pukemista ja riisumista ilmassa. Mauttoman orjakauppasketsin olisin kylläkin mieluusti jättänyt näkemättä.

 

Race Horse Companyn Motosikai-teos ällistytti akrobatiallaan ja rennon itseironisella otteellaan.

Suomalainen Motosikai-ryhmä ällistytti akrobatiataidoillaan.

Välillä olen valitellut sitä, että katsojan ymmärrystä aliarvioidaan ja kaikki selitetään auki moneen kertaan. Nyt oli päinvastoin. Bepop Storyn katsoi ihan mielellään, kunhan tiesi Chet Bakeristä ennalta edes jotakin. Monologinäytelmä Helene tummalla karulla lavalla avautui kunnolla katsojalle, joka tunsi Helene Schjerfbeckin teoksia ja elämää ainakin jonkin verran. Helka Peräaho suoriutui niukkaeleisestä roolistaan kiitettävästi. Niin kuin taitelijan maalauksissaan harkitusti käyttämät punaiset täplät, muutama värikäs kuvavälähdys olisi mielestäni rytmittänyt ja tehostanut mustasävyistä esitystä.

Yksi oudoimmista esityksistä oli Viirus-teatterin Perplex, jonka ymmärtämistä mikään ennakkotieto ei olisi valaissut. Saksalaisen von Meyenburgin kirjoittaman näytelmän alkuasetelma on herkullinen: pariskunta palaa lomamatkalta ja havaitsee, että kukkien kasteluun värvätyt perheystävät ovatkin asettuneet taloksi. Sen jälkeen kaikki, myös henkilöt ja heidän keskinäiset suhteensa, muuttuvat jatkuvasti. Mieleen tuli vanha suosikkinäytelmäni, Edward Albeen A Delicate Balance vuodelta 1966. Toisin kuin se – tai Ionescon teokset – Perplex ei kuitenkaan tuntunut kehittyvän mihinkään, joskin siinä oli runsaasti absurdiudessaan huvittavia kohtauksia. Uudessa teatterimuodossa irrottaudutaan perinteisestä ajan, tilan ja toiminnan ykseydestä ja esitetään asiat tai tapahtumat temaattisesti. Minulla on tässä vielä vähän opettelemista.

Kaikkein käsittämättömimmäksi jäi Zodiakin tanssiteos Personal Symphonic Moment. Kolme naista tanssii, puhuu, laulaa epävireisesti ja roiskii muun muassa sprayta ja vaahtokarkkeja itseensä ja ympärilleen. Jollakin tavalla pidin esityksestä kovasti  – eihän tarvitse ymmärtää pitääkseen jostakin. Hällä-näyttämön äänentoisto ei tehnyt oikeutta Leningradin filharmoonikkojen esittämälle Dimitri Šostakovitšin seitsemännelle eli niin sanotulle Leningrad-sinfonialle, mutta tuijottaessani näyttämön kummallisia tapahtumia itse musiikki jäi taka-alalle. Aluksi mietin piiritettyä Leningradia, sitten sotaa, taiteilijoiden vaikeita valintoja totalitaarisissa valtioissa, mutta esitys alkoi vähitellen kirvoittaa assosiaatioita naisen elämästä ja seksuaalisuudesta varsinkin erityisoloissa kuten sodan aikana tai vankilassa. Puhutut ja lauletut pätkät kuvasivat omalla tavallaan hauskasti naisen valintoja opiskelussa, parisuhteessa, uravalinnassa.

Teatterikesässä oli paljon pieniä esityksiä, hyvä niin. Takavuosina yli kolmetuntisiksi pitkitettyjen näytelmien runsas tarjonta on välillä suorastaan uuvuttanut. Mutta monen päivän miniesitysten jälkeen tuntui lauantaina ihanalta istua TTT:n vanhassa salissa ja katsoa oikeaa näytelmää, musiikilla kevennettyä.

Musiikin, proosaselitysten ja draaman osat loksahtivat kohdalleen KOM-teatterin esityksessä Vallankumous. Konkarinäyttelijöiden – Pekka Valkeejärven ja Pirkko Hämäläisen – karismaa täydensivät uuden polven komilaiset. Suuri osa muista yhteyksistä tunnetuista kappaleista osui hyvin kuvaamaan ensimmäisen maailmansodan aikaista Suomea ja tolstoilaista liikettä. Oudon koskettava oli esimerkiksi Hectorin ”Yhtenä iltana” idealistisen juristin Jean Boldtin suuhun sijoitettuna.

Jos ei kaiken aikaa halua katsoa teatteriesityksiä, Tampere tarjoaa hienoja taidemuseoita ja -näyttelytiloja. Iloitsen, että tuli käydyksi Sara Hildénin museossa, koska vastoin odotuksiani pidin valtavasti Edwin Wurmin näyttelystä.

 

Edwin Wurmin Psycho-teosten hahmot näyttävät juuttuneen villapaitojensa pukemiseen tai riisumiseen.

Edwin Wurmin Psycho-teosten hahmot näyttävät juuttuneen villapaitojensa pukemiseen tai riisumiseen.

Seuraavat teatteriesitykset ovat tiedossa Helsingin Juhlaviikkojen oheistapahtumassa Stage-festivaalilla, missä nähdään muun muassa yhteiskunnallisesti kantaa ottava venäläisteos. Ensi kesänä toivon näkeväni Teatterikesässäkin taas syvältä säväyttäviä esityksiä.

Missä kävin
Tampereen teatterikesä 5.–9.8.2015

Sara Hildénin taidemuseo, Edwin Wurmin näyttely ”Disruption”. Avoinna 20.9.2015 saakka

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s