Suomalaisinnovaatio Sumussa

Kansallisteatterin Sumussa ollaan myymässä suomalaista innovaatiota ulkomaille.

Sitähän Suomessa on tolkutettu pitkin 2000-lukua: tutkimuksesta ja tuotekehittelystä pitää syntyä keksintöjä, jotka voidaan kaupallistaa ja myydä. Maan hallitukset, yliopistot, yritysjohtajat ja erilaiset visionäärit ovat osoittaneet sinua ja minua huutaen: innovoikaa! Onko keksintö hyödyllinen, tieteellisesti ja eettisesti kestävällä pohjalla tai perusteellisesti testattu – no, ovathan ne ihan hyviä periaatteita, mutta tärkeintä olisi saada tuote kaupaksi.

Näytelmän innovaation perusta ei ole mitään tieteiskuvitelmaa. Magnetoenkefalografiasta ja MEG-kuvantamisesta voi lukea esimerkiksi Suomen Akatemian sivuilta akatemiaprofessori Risto Ilmoniemen haastattelun http://www.aka.fi/fi/akatemia/media/Ajankohtaiset-uutiset/2015/parempaa-tarkkuutta-aivojen-kuvantamiseen/ vuodelta 2015 ja Nina Forssin 13 vuoden takaisesta artikkelista Magnetoenkefalografia kliinikon apuna (DuoDecim 2003;119:1645–53).

Näytelmän MGD-innovaation perusta ei ole mitään tieteiskuvitelmaa. Magnetoenkefalografiasta ja MEG-kuvantamisesta voi lukea esimerkiksi Suomen Akatemian sivuilta akatemiaprofessori Risto Ilmoniemen haastattelusta vuodelta 2015 ja Nina Forssin 13 vuoden takaisesta artikkelista Magnetoenkefalografia kliinikon apuna (DuoDecim 2003;119:1645–53). Kuva Kansallisteatteri.

Kun näytelmässä innovaation vientikohteeksi valikoituu Venäjä, luvassa voisi olla farssi. Siinä bisnes-maailmassa vasta vähän aikaa seikkailleet tutkija-yrittäjät törmäisivät idänkaupan kiemuroihin, venäläisten tapaan hoitaa asioita ja käytännön hullunkurisiin tilanteisiin, joiden todellista absurdiutta olisi näyttämösovituksessa epäilemättä pehmenneltävä. Todellisuus ei ehkä olisi riittävän uskottavaa.

Juha Jokelan Sumu ei kuitenkaan kerro idänkaupasta, eikä se paljon naurata, vaikka alaotsikkona seisookin ”itsesensuurikomedia”. Se on oikeastaan perinteinen tarina, jossa itsevarma päähenkilö saa tehtävän, kohtaa sitä suorittaessaan omat rajoituksensa ja joutuu nöyrtymään, kunnes lopussa tehtävä on ratkaistu. Näytelmän kolme tai pikemminkin neljä päähenkilöä joutuvat yhteisellä sankariretkellään pohtimaan myös sitä, onko heillä edes sama päämäärä. Jokelamaisen viiltävään tapaan tarinan opetus ja moraali jää katsojan työstettäväksi. Kuka toimi oikein?

Vientiavustus viipyy, laitteen kehitystyö jatkuu, neuvotteluja käydään. On kesä 2014. Itä-Ukrainassa ammutaan alas malesialainen matkustajakone. Näytelmän kolmikko ei voi ummistaa silmiään siltä, että he ovat aikeissa luovuttaa aivotoimintaa mittaavan keksinnön maahan, jota oikeutetusti arvostellaan ja painostetaan sen sotaisten toimien vuoksi. Näytelmässä innovaation varsinainen kehittäjä Taisto pitää mahdottomana myydä tuotetta tällaiseen valtioon. Firman toimitusjohtaja Olli ymmärtää tieteen etiikkaa, koska on itsekin yritellyt tutkijanuralla, mutta nyt häntä kiinnostaisi kauppa ja varsinkin tutkimus- ja vientirahoitus. Jone on markkinoinnin ja myynnin mies, jota kiinnostavat käytännön asiat: lahjotaanko vai ei, ja jos lahjotaan, miten. Pitäisin häntä karikatyyrinä, jollen olisi tavannut häntä, monestikin.

tsaiju2_pikkuinenJone ei liioin välitä tutustua kovin tarkasti ostajaehdokkaan toimintatapoihin ja kulttuuriin, ei jaksa lukea piiloviestejä keskustelun pinnan alta. Olli ei ollut tarpeeksi lahjakas tutkijaksi, mutta hän epäonnistuu myös yritysjohtajana yrittäessään miellyttää kaikkia puskiessaan hanketta läpi. Taisto pilaa myyntihankkeen etenemisen ja lisärahoituksen saamisen tiukkapipoisella moralisoinnillaan. Sihteeri ja tulkki Larissa ei paljasta persoonastaan suoraan mitään. Hän pakottaa näkyviin suomalaismiesten (ja ehkä naistenkin) piiloasenteet: venäläiset tai muista IVY-maista tulevat naiset ovat melko varmasti prostituoituja ja/tai vakoojia. Toisaalta Larissan innostus gradunsa aiheesta eli (Thomas Mettzigerin) fenomenaalisesta minästä kenties viestii, että hän itsekin muuntuu tilanteen mukaan. Henkilöiden välille rakentuvat ystävyyden ja yhteisen päämäärän siteet ovat usein yhtä kuviteltuja kuin onnistumisen kunniaksi korkattu fiktiivibisse.

He ovat kaikki inhimillisiä ja siksi ärsyttäviä. Kehenkään ei pysty samastumaan kuin hetkeksi, mutta siinäpä se koukku onkin: toviksi voi pujahtaa kenen tahansa nahkoihin, jopa ministerin ja hänen tylyn virkamiehensä. Kenenkään asemassa en haluaisi olla. Rahoituksen hakemiseen ja sen myöntämiseen liittyy aina paljon muutakin kuin hyvä idea tai tuote; tutkijan työ on – ryhmässäkin – pitkäjänteistä yksinäistä puurtamista; käytännön vienti- ja myyntityössä tulee aina yllätyksiä hyvästä valmistautumisesta huolimatta; asioiden hoitaminen venäläisten kanssa on oma taiteenlajinsa.

Kuva Kansallisteatteri.

Näyttelijäsuoritukset olivat huikeita. Erityismaininnan ansaitsee Teijo Eloranta, joka hyppäsi sairastuneen kollegan tilalle Taiston vaativaan rooliin, ja hoiti homman suvereenisti muun tiimin tuella. On myös harvinaista, että oman tekstinsä ohjaaja hennoo pysyä olennaisessa ja karsia turhat rönsyt. Upeaa työtä Jokelalta, jälleen kerran!

Sumua ovat bloggarikollegat arvioineet mainiosti tahoillaan jo heti ensi-illan jälkeen, esimerkiksi Mannilainen ja Katri. Itse tyydyin siksi tässä pikemminkin kirjaamaan esityksen nostamia ajatuksia kuin analysoimaan Sumua teatterikriitikon otteella. Olen joka tapauksessa kaikkien lukemieni arvioiden kanssa samaa mieltä, että esitys on merkittävä puheenvuoro aikamme arvosekamelskassa.

Missä kävin

Sumu / Suomen Kansallisteatteri 17.12.2016 (Teksti ja ohjaus Juha Jokela)

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s