Diktaattori murhaa unen

”Oi uni, jumalten lahja, punatulkku, puhdassiipi,tule luokse tarvittaissa…”, runoili Eino Leino. Nukkuminen on fyysisistä toiminnoista ehkä nautinnollisinta; keho lepää, mieli puhdistuu, ja samalla saa katsella vauhdikkaita kuvatarinoita. Univajeesta kärsivä jopa sairastuu helpommin, ja jos unettomuus johtuu ahdistuksesta ja pelosta, mieli alkaa ratkeilla.

Väkivaltaisessa diktatuurissa pelosta tulee olennainen osa arkea, eikä nukkuminen enää virkistä, koska lepo on epätäydellistä. Milloin tahansa pommi tai luoti voi iskeä, oveen koputtaja hakea asukkaan kuulusteluun, koti voidaan viedä, perhe hajottaa. Tätä kuvaa hyytävästi näyttämökirjallisuuden suurklassikko Macbeth, jossa kansa ja varsinkin kruununanastajan todelliset ja kuvitellut viholliset omaisineen ovat jatkuvan uhan alla. Shakespeare sijoittaa juopuneen vartijan viimeiseen parahdukseen pätevän ennustuksen:

Kansallisteatterin Macbeth ja hänen Ladynsä Antti Luusuaniemi ja Katariina Kaitue (Kuva Kansallisteatteri, Mitro Härkönen)

”Macbeth murhaa unen! Viattoman unen,
unen, joka paikkaa huolten repaleisen silkin,
unen, johon elämämme päättyy joka ilta,
unen, työstä uupuneiden kylvyn,
suuren luonnon maistuvimman ruokalajin,
elämän juhlan parhaan ravitsijan.”
(Shakespeare, Suom. Matti Rossi. 2004)

Koska näytelmä kuvaa vallanhimoa, sen tarina pätee aina ja kaikkialla. Demokratian parhaita puolia on se, että kenelläkään ei ole mahdollisuutta hankkia absoluuttista valtaa, jolloin tässä järjestelmässä kukaan ei liioin käytä äärimmäisiä keinoja sellaisen saavuttamiseksi. Käytettävät kepulikonstit ja lehmänkaupat suhteutetaan saavutettavaan hyötyyn eli määräaikaiseen ja rajattuun valtaan. Mutta tarinan ydin on sama jokaisessa yhteiskunnassa: valta himottaa, ja sen saamiseksi turvaudutaan likaisinkiin keinoihin.

Timo Hietalan abstrakti musiikki täydentää hienosti esitystä. Kuvassa Joakim ”Jusu” Berghäll. (Kuva: Kansallisteatteri/Mitro Härkönen)

Kansallisteatterin esityksessä 2017 itse tarina puhuttelee taas kerran, ja ohjaus luottaa siihen – esitys ei kerro 1000-luvun Skotlannista eikä nykypäivän Suomesta, vaan niistä molemmista.

Katariina Kaitue ja Antti Luusuanniemi ilmentävät erinomaisesti sitä mielen häikäistymistä, joka viriää mahdollisuudesta päästä vallan huipulle vääryydellä. Kun toinen epäröi, toinen on jo taas valmis raivaamaan esteet väkivalloin. Pariskunnan yhteisymmärrykseen liittyy seksuaalinen intohimo, joka tässä toteutuksessa on sekin enemmän peliä kuin lämmintä kiintymystä.

Shakespearen näytelmässä unettomuus kalvaa myös murhaajia voimistaen heidän syyllisyydentuntoaan ja vainoharhojaan, mikä johtaa entistä raaempaan väkivaltaan. Tämä lienee tavallista myös reaalimaailman itsevaltiaissa.

Kansallisteatterin esitys siis herättää ajatuksia ja antaa täysipainoisen teatterielämyksen. Toivottavasti esityksiä saadaan vielä syksylläkin, vaikka julkaisussa ohjelmistossa viimeiseksi esitykseksi on merkitty 16.5.2017.

Missä kävin
Suomen kansallisteatteri Macbeth, 8.4.2017. Shakespeare, ohjaus Janne Reinikainen. Viimeinen esitys 16.5.2017.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s