Oneginista tuli melodramaattinen tunteilija

­

Kävin Kansallisoopperassa katsomassa suosikkiteokseni, Pjotr Tšaikovskin Jevge­ni Oneginin. Musiikki on aina yhtä ihana, ja tutut aariat ovat monta päivää soineet mielessäni. Lavastus oli nokkela, mutta oudoksun tarinan muutosta. Puškinin runoromaani on rakkauskertomuksen lisäksi kuva aikansa yhteiskunnasta, ei vailla satiirisia piikkejä, ja monet naisen asemaa koskevat huomiot ovat mukana myös oopperassa.

Joidenkin ystävieni mielestä Puškinin luoma kyyninen keikari tajuaa oikeasti lopussa rakkauden merkityksen. Itse olen aina pitänyt Oneginia tunnekylmänä narsistina. Häntä siis enemmänkin raivostuttaa, ettei voikaan saada Tatjanaa enää sitten, kun tästä on kasvanut viisas ja tyylikäs ylhäisönainen. Rakkautta mies ei käsittääkseni ymmärrä eikä pysty tuntemaan.

Ohjaaja on pannut Oneginin kierimään tuskissaan näyttämöllä kuin ”filmaava” jalkapalloilija nurmen pinnassa. Vieläkin kummallisempi ratkaisu on kaksintaistelun muuttuminen vahingonlaukaukseksi. Tosin alkuperäisessä runoelmassakin ystävykset tahoillaan pohtivat kaksintaistelun järjettömyyttä, mutta Onegin ei välitä perääntyä eikä Lenski kavahda kohtaloaan.

Marellin pelkistetty lavastus on vaikuttava. Näyttämö on vinossa, valtavat pariovet avautuvat vieraanvaraisesti, mutta myös sulkeutuvat tylysti epätoivotun vieraan edessä. Taustalla kesäaurinko ja talviaamun kylmyys luodaan hienosti valaistuksen avulla.

Katsoessaan ja kuunnellessään venäläisiä ja ukrainalaisia teoksia ja taiteilijoita katsoja väistämättä ajattelee myös Venäjän mieletöntä hyökkäyssotaa. Onneksi kulttuuri elää omaa elämäänsä, vita brevis, ars longa. Vuosikymmenten ja -satojen takaisesta luovasta työstä voi ja saa nauttia, olipa se syntynyt millaisissa yhteiskunnissa ja millaisten henkilöiden tuotoksina hyvänsä.

—-

Mitä näin:
Kansallisooppera 6.3.2024, JEVGENI ONEGIN
MUSIIKKI Pjotr Tšaikovski
LIBRETTO PUŠKININ RUNOROMAANIN MUKAAN Pjotr Tšaikovski, Konstantin Šilovski
MUSIIKINJOHTO Alan Buribayev
OHJAUS Marco Arturo Marelli
LAVASTUS Marco Arturo Marelli
PUVUT Dagmar Niefind
VALAISTUS Marco Arturo Marelli

JEVGENI ONEGIN Iurii Samoilov
TATJANA Elisaveta Rimkevitch

Musiikki luo yhteyden tuonpuoleiseen

Kansallisoopperassa on huhtikuussa 2017 koettu mystisiä hetkiä, kun Kaija Saariahon oopperassa Only the Sound Remains tämä maailma ja toisilmainen ovat kohdanneet. Kamariooppera koostuu kahdesta tarinasta, jotka perustuvat runoilija Ezra Poundin (1885–1972) englanninnoksiin japanilaisista Nô-näytelmistä.

Kantaesitys nähtiin Amsterdamissa 15.3.2016, ja YouTubessa julkaistusta (hollanninkielisestä) trailerista saa hieman käsitystä oopperan tunnelmasta.

Nô on minimalistista teatteria, jossa askel voi merkitä juoksemista ja hihan heilautus suurta intohimoa. Oopperassa ohjaus oli astetta eloisampaa, mutta henkilöiden (niukkaa) liikkumista merkittävämpää olikin valojen ja varjojen luoma salaperäinen tunnelma. Saapuiko Tsunemasan henki todella, kun pappi kutsui häntä toimittaessaan iltarukoushetkensä musiikilla, vainajan luutulla? Välillä kontratenorin laulu kuului vain varjoista, mutta pappi kuitenkin näki Tsunemasan, koki jopa fyysisen yhteyden ja seksuaalisen himon, kunnes henki poistui pimeyteen.

Väliajan jälkeen näyttämöllä vieraili olento, joka oli unohtanut höyhenviittansa puun oksalle. Tontut, keijut, maahiset ja haltiat voivat joskus näyttäytyä ihmisille vahingossa, ja ilmeisesti myös heiltä unohtunut vaate voi näkyä ihmissilmälle, koska kalastaja poimii viitan oksalta. Tämän keijun tai enkelolennon voima on sidoksissa viittaan, eikä hän voi tanssia kalastajalle palkkioksi ennen kuin saa höyhenensä takaisin. Kalastaja epäilee, että saatuaan pukunsa keiju vain häpyisi maksamatta, mutta tämän vastaus saa ihmisen häpeämään epäilyään: petos kuuluu vain kuolevaisten maailmaan.

Orkesteri on pieni, kuoro koostuu neljästä laulajasta ja näyttämöllä nähdään vain kaksi laulajaa ja yksi tanssija. Elektroniikka tuo musiikkiin lisää mystistä tunnelmaa, kun hetkittäin laulu ja kanteleen helinä täyttävät koko tilan. Saariaho kertoo Kansallisoopperan verkkosivulla Only the Sound Remains -oopperan synnystä ja musiikin elektronisista elementeistä.

Myös säveltäjä itse vaikutti tyytyväiseltä katsoessaan esitystä ja noustessaan näyttämölle loppukiitoksiin.

Oopperoiden kuuluu minusta itkettää: suuret tunteet ja vaikuttava musiikki pakahduttavine esityksineen koskettavat sielua ja herättävät hetkeksi jonkin jo unohtuneen tunnemuiston. Samoista syistä myös Only the Sound Remains kuristi kurkkua. Se oli täydellinen kulttuurielämys.

—
Missä kävin
Suomen kansallisooppera, Only the Sound Remains, 22.4.2017. Säveltäjä Kaija Saariaho, ohjaus Peter Sellars. Lauluroolit bassobaritoni Davone Tines ja kontratenori Anthony Roth Costanzo, tanssija ja koreografi Nora Kimball-Mentzos. Alankomaiden oopperan, Pariisin oopperan, Canadian Opera Companyn, Madridin Teatro Realin ja Suomen kansallisoopperan yhteistuotanto.
Viimeiset esitykset Suomessa ovat 27.4. ja 29.4.2017.

Katerinan kohtalo itkettää oopperassa

Jos oopperaa katsoessa ei missään kohden kurista kurkkua, tarinassa tai esityksessä on jotakin vialla. Koomisissakin oopperoissa on tragedian siemeniä: pakkonaittaminen, uskottomuus, seksuaalinen häirintä, ja erilainen juonittelu voisivat johtaa katastrofiin, mutta säveltäjä ja libretisti ovat valinneet toisen tien.

Venäläinen nuori nero, Dmitri Šostakovitš (1906–1975) tarttui kahdessa oopperassaan ensin koomiseen, sitten traagiseen tarinaan. Gogolin pienoisromaani Nenä (1836) kertoo omille teilleen lähtevästä kollegiasessorin nenästä, ja Nikolai Leskovin teoksessa Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth (1865) turhautunut nuori rouva murhaa useita ihmisiä rakkaudennälässään. Molemmat oopperat ensiesitettiin Neuvostoliitossa 1930-luvun alussa. Seksi- ja raiskauskohtaukset oletettavasti esitettiin viitteellisemmin, mutta musiikista kyllä ymmärtää, mistä on kysymys.

Kansallisooppera toi runsas vuosi sitten Helsinkiin saksalaisen Peter Steinin huikean ohjausversion Nenästä, ja vuoden 2017 alussa saimme pyyhkiä kyyneleitä seuratessamme Katerina Izmailovan kohtaloita, jotka ohjaaja Ole Anders Tandberg on siirtänyt Mtsenskistä kotimaahansa, Pohjois-Norjan kalastusrannikolle.

Jo esirippu johdattelee Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethin kalanhajuisiin tunnelmiin.

Šostakovitšista puhuttaessa mukaan vedetään aina myös politiikka ja Stalinin vainot. Klassikkoja taideteoksista tulee kuitenkin siksi, että ne puhuttelevat yleisöä eri puolilla maailmaa ja sukupolvesta toiseen. Katerinan tarina on yleispätevä, ja musiikki ilmentää hänen yksinäistä kaipaustaan ja intohimoaan.

Sekä Nenässä että Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethissä on seksuaalista väkivaltaa ja naisten alistamista. Vaikka sellainen käytös ei ole enää vuosikymmeniin ollut Euroopassa sosiaalisesti hyväksyttävää, henkinen ja fyysinen naisten pahoinpitely ei ole kadonnut. Katerinan moite keittäjä Aksinjaa kiusanneille ja hyväksikäyttäneille kyläläismiehille on yhä paikallaan meillä ja muualla. Svetlana Sozdateleva laulaa sydämeenkäyvästi naisen asemasta ja merkityksestä.

Naisten seksuaalisuus ilmestyi 1800-luvulla kirjallisuuteen eri puolilla Eurooppaa. Vapauden ja fyysisen rakkauden kaipuusta kertovat esimerkiksi Ranskassa Flaubertin Rouva Bovary, Venäjällä Tolstoin Anna Karenina, Ruotsissa Strindbergin Neiti Julie, Norjassa Ibsenin Nukkekoti ja Suomessa Minna Canthin teokset. Leskovin romaanin – ja siis Šostakovitšin oopperan – nimi on hieman harhaanjohtava, sillä Shakespearen näytelmässä Lady Macbethiä ei aja veritekoihin sukupuolinen intohimo vaan vallanhalu. Katerina Izmailova ei kaipaa valtaa, eikä hän romaanissa tarraudu edes vauraan miesvainajansa perintöön, kun oikeutetumpi perijä ilmestyy paikalle. Rakastajasta ja seksistä muodostuu naiselle pakkomielle, joka johtaa murhaan toisensa jälkeen. Katerina tappaa häntä viisi vuotta piinanneen (ja seksuaalisesti himoinneen) appensakin vasta, kun tämä käy rakkaan Sergein kimppuun.

Ei muuten tarvitse ymmärtää musiikin teoriaa pitääkseen Šostakovitšin näyttämösävellyksistä, vaan tällainen musiikkisivistymätönkin pystyy nauttimaan omalaatuisista riitasoinnuista, osoittelevasta soittokuntamusiikista ja herkistä melodioista siinä kuin alan ammattilainenkin, eri tavalla tosin. Kansallisoopperan orkesterin ja kuoron korkea taso takaavat, että sointi on aina kohdallaan.

Nenä-oopperaa ei ollut siirretty nykypäivään, mutta satiiri iski tehokkaasti. (kuva Kansallisoopperasta 16.12.2015)

Käytyään ensimmäistä kertaa oopperassa eräs ystäväni kauhisteli näkemänsä epäuskottavuutta. Minusta oopperat ovat totta samalla tavalla kuin sadut: kokijan on ensin solahdettava niiden maailmaan. Silloin yllättävät käänteet, voimakkaat tunteet ja väkivalta ovat tarinan loogisia osia, joita oopperassa korostaa musiikki. Ja sitäpaitsi lähes päivittäin luemme lehdestä yksinäisyydestä ja syrjäytymisestä sekä väkivallasta, jonka motiivina on mustasukkaisuus, halu omistaa toinen ihminen.  Siksi tämäkin 1800-luvun tarina ja 1930-luvun sävellys pätevät omassa ajassamme.

—
Missä kävin
Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth / Suomen Kansallisooppera 27.1.2017. Esitys oli Norjan kansallisoopperan ja Deutsche Oper Berliinin yhteistuotanto.

Kaikki oli samppanjan syytä – vai oliko?

Kansallisoopperassa on hauskaa virittäytyä joulutohinaan. Ulkona on pimeää ja kylmää, mutta sisällä valot loistavat ja iloiset ihmiset nauttivat (pöyristyttävän hintaisista) leivoksista, kahveista ja muista juomista sekä tietysti musiikista. Joulunalusohjelmistoon kuuluu usein satumaisia baletteja kuten Pähkinänsärkijä ja Lumikuningatar sekä kevyempää oopperaa kuten Ruusuritari.

Johann Strauss nuoremman operetti Lepakko taitaa olla höpsöimpiä Kansallisoopperassa kokemiani taide-elämyksiä. Valssikuninkaan musiikki on läpeensä tuttua eri yhteyksistä, ei vähiten Wienin filharmonikkojen uudenvuodenkonserteista, joita Suomessakin on seurattu televisiosta vuosikymmeniä.

Tarinan juoni on hauska: notaari kostaa kokemansa hevosenleikin järjestämällä joukon väärinkäsityksiä ja henkilösekaannuksia. Kanssakatsojani pohti, miten epäuskottavaa on, ettei mies tunnista valepukuista vaimoaan. Mutta hei, eihän operetin juonen ole tarkoitus olla uskottava vaan edetä sujuvasti sekaannuksesta seuraavaan. Lepakon teksteistä voi lukea myös lempeää ivailua ihmisluonnon heikkoudesta, hienojen arvonimien aiheuttamasta pokkuroinnista ja vallan väärinkäyttämisestä.

Moralismi nosti kuitenkin päätään seurueemme esitysarvioissa. Lepakon tarina alkaa alkoholilla jo ennen ensimmäistäkään tahtia: notaari Falke on jätetty sammuneena kaupungille naamiaisasussaan, lepakkona. Operetissa kutakuinkin kaikki juovat runsaasti samppanjaa ja muita alkoholijuomia, petkuttavat toinen toisiaan parhaansa mukaan ja lopuksi syyttävät väärinkäsityksistä kuohujuomaa.

Täällä tavallisessa elämässä me tosiaan annamme paljon toikkarointeja anteeksi itsellemme ja tovereillemme, kun tuli otetuksi muutama lasillinen liikaa. Tuomioistuimessa ei rikoksentekijän päihtymystilaa kuitenkaan pidetä lieventävänä asianhaarana. Ehkäpä yksilön vastuu juopottelunsa seurauksista pikemminkin kasvaa kuin vähenee, kun alkoholilain uudistus pikapuoliin höllentää anniskelun ja myynnin tiukkoja suitsia.

”Onnellinen on hän, joka unohtaa sen, mitä ei voi muuttaa”. Säe kiteyttää sekä Lepakko-operetin että sen syntyajan tunnelmat Itävallassa.

Oli miten oli, oopperavisiitistä jäi taas hyvä mieli. Laulajat selvisivät rooleistaan kunnialla, kuoro oli hurmaava kuten aina, ja silmäniloa riitti lavasteissa ja tanssikohtauksissa. Naulakkojonossa hymyilytti, kun kuuli muidenkin hyräilevän wieniläisvalssien tuttuja melodioita.

_ _

Missä kävin: Kansallisoppera 8.12.2016, Lepakko (säv. Johann Strauss nuorempi 1874). Ohjaus ja lavastus Marco Arturo Marelli, musiikinjohto Kurt Kopecky.